Isoisän olkihattu - eli tarina siitä kun tietää, vaikkei tiedäkään.

Tiistai 22.3.2016 klo 23:33 - Tohtori M. K. Perkiökangas


Monasti vanhojen esineiden kohdalla käy niin, ettei sitä varsinaisesti suorilta tiedä mikä jossakin esineessä on mukamas niin erikoista, että kyseinen esine suorastaan huutaa kaikkien muiden rojujen keskeltä. Sellaisessa tilanteessa mulle käy tavallaan niin, että se muu tilke ympärillä muuttuu epätarkaksi sutuksi ja katse fokusoituu tähän yhteen esineeseen - yleensä jo kaukaa, yleensä jo astuessa sisään liikkeeseen, kirpputorille tai katumyyjän pöydän läheisyyteen. Sähköinen kutina niskavilloissa kertoo siitä, että esineessä on jotain erikoista - jotain, mikä saattaa nostaa sen arvoon arvaamattomaan.

Kun kamojen kanssa on vehdannut intohimoisesti penskasta saakka, tarttuu väkisinkin matkalta aika paljon tietoakin mukaan - murusia sieltä täältä, välähdyksenomaisia muistikuvia huutokauppaluetteloista, netin palstoilta tai mistälie. Silti kaikkea ei voi kukaan tietää eikä muistaa. Varsin usein siis käy niin, että jokin esine aiheuttaa heti kättelyssä kihelmöintiä niskavilloissa, vaikkei esineestä ole tasan minkään sortin tarkempaa käryä. Sitä tietää, vaikkei tiedäkään.

Näin kävi tänkin ompelukoneen kohdalla. Se hyppäsi esiin kirpputoripöydästä kuin kirkaanvalkea lieska - siitäkin huolimatta, että ompelukoneet eivät ole oikeastaan tippaakaan mun juttu. Ja vaikka toimin toisinaan jonkinsortin epävirallisena alihankkijana niin KenkäKingille kuin parille muullekin menneen maailman ihmeellisyyksiä kauppaavalle puodille, niin pääasiassa haalin rojua ihan omaa ylikierteellä toimivaa keräilyviettiäni tyydyttääkseni - en rahantekomielessä. Siksi siis ohitin ompelukoneen, mutta päätin saman tien vinkata Peteä siitä - KenkäKingiin kun kaikenmaailman ompeluvenkuloitsimet sopii kuin eestiläinen savujuustonakki nenänreikään.

Pöydässä keklotti kenollaan myös pari ihan hauskannäköistä 20-30 -luvun mallista naisten huopahattua - tästä päättelin, että kone saattais liittyä jollain tapaa modistin puuhailuihin. Pete selvitteli koneesta lisätietoja ja netti tiesikin vahvistaa, että kyseessä oli olkihattujen ompelukone dresdeniläisestä tehtaasta, jonka liittoutuneiden koneet olivat pommittaneet tuhannen nuuskaksi vuonna 1943.

Lupasin Petelle lunastaa koneen kirpputorilta heti aamusta, sillä olihan iloisten natsiherrasmiesten olkihattuiluompelusvempele nyt suorastaan pakko saada KenkäKingin interiööriä koristamaan.

Mikä tämän erikoisen ompelusväkräimen arvo sitten mahtaisi olla? Siitä ei voida sanoa mitään kiveen hakattua. Vanhojen esineiden kohdalla rahallinen arvo on usein aika tulkinnanvarainen juttu - voidaan puhua yleisestä hintatasosta ja vaikka mistä, mutta loppujen lopuksi vanhan esineen arvo ei ole absoluutio, vaan niin ajassa ja suhdanteissa alati elävä kuin ostajan tahi omistajan persoonallisesta tuntemuksesta riippuva asia.

Toisen roska on toisen aarre, mutta mikään vanha ja kaunis ei ole koskaan arvotonta - se kertoo lukemattomia tarinoita ajastaan, entisistä omistajistaan, valmistajastaan ja tuosta ainiaaksi kadonneesta maailmasta - aivan kuin se isoisän olkihattu, josta Rautavaaran Tapsa tarinoi aikoinaan.

blogi1.jpg

Kultivoitunut keräilijä, boheemi herrasmies ja ensimmäisen luokan roinanhaalija tohtori M. K. Perkiökangas turisee satunnaisesti ruosteisista romuista ja sykähdyttävistä vanhoista aarteista. Alati yltiösuloisen antiikkikoira Fruun kanssa kirpputoreilla, pölyisissä puodeissa ja niin kotomaan kuin Euroopan turuilla ja toreilla vintageaarteita metsästävän tohtorin löytöjä päätyy toisinaan myös Kenkäkingin myyntiin.

fruu.jpg

Avainsanat: antiikki, kirpputori, ompelukone


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini